Aloitan jonkinlaisen edes tietyllä tavalla luovan kirjoitusprojektin. Ryhdyn kirjoittamaan tänne arvostamistani muusikoista, bändeistä tms. mistä nyt satun tykkäämään. Alotetaas Suomen ylpeydellä, haikeiden tarinoiden ja arkielämän karuutta teksteillään maalaavasta nerosta – kyseessä on siis Zen Cafénkin nokkamiehenä tunnettu Samuli Putro.
(kuva: Plaza.fi)
Samuli Putron sooloura keskittyy paikoitellen hyvinkin minimalistiseen popmusiikkiin, joka kuitenkin hakee sävyjä rockmusiikinkin puolelta. On jotenkin väärin nimittää tätä suoraan popiksi, mutta myös rock antaa vääriä mielikuvia aiheesta. Putron musiikki on usein sellaista, mitä voisi kuunnella pienellä klubilla – se ei ole stadionkamaa, juurikin minimalistisuutensa vuoksi. Melodiat eivät ole kovin monimutkaisia, ja Putro painottikin aikaisemmilla levyillään akustista soundia paljon. Tavalliset hautajaiset sensijaan on Putron sähköisin levy – avausraita Arktiseen limboon alkaa melko rouhealla, solut räjäyttävällä kitarariffillä, jota ainakaan minä en Putrolta odottanut. Tottuneena miehen pehmeisiin, akustisiin ja kevyisiin rallatuksiin tälläinen kitarairrottelu jopa säikäytti – hyvällä tavalla. Koska erittely on kivaa, luokittelen Samuli Putron kevyeksi klubipopmusiikiksi, joka ottaa paikoitellen kuitenkin yllättäviäkin soundimuutoksia. Sen sijaan miehen aiemman yhtyeen, tällä hetkellä luultavasti jo kuopatun Zen Cafén musiikki on helpommin luokiteltavaa tyylilajiltaan – pop rockia, joskus yllättävänkin roheaa mutta aina kuitenkin sen kevyyden säilyttävää.
Putron zeniläinen kahvila kokonaisuudessaan (kuva: lyrics.wikia)
Mutta mikä tekee Putrosta niin… Putron? Se näkyy selkeästi miehen sanoituksissa, joissa lauletaan arkipäiväisistä asioista. Rakkauteen ja kaipuuseen otetaan näkokantoja, jotka eivät kerro vain ensihuumasta tai siitä miten ero tulee tässä ja nyt – jotkut biisit kertovat vain siitä miten rakkautta oli, ja se on säilynyt tähän päivään. Putro osaa laulaa myös suhteellisen vakavasti hieman humoristisesti, samalla viiltävän karusti, ottaen kantaa mm. vanhempiin, jotka vaativat lapsiltaan liikaa. Melko yksinkertaiset aiheet, yksinkertaiset kielikuvat – ja silti niin yksinkertaisen hyvää. Moni on kokenut Putron myös melko hyökkäävänä, (vrt. Aamuisin – kipaleen saama negatiivinen leima sen ilmestyttyä, Laiska Tyhmä ja Saamaton – kappaleen ”karuus) mikä selittyy Putron taidolla puhua asioista biiseissään suoraan. Osaa Putro laulaa oikeasti aroista asioista, esimerkiksi Puuenkeli-kappale kertoo pedofiliasta – itseasiassa Zen Café on itsekin lukemani mukaan ollut soittamatta kyseistä biisiä keikoilla, peläten että se oikeasti haavoittaisi jotakuta.
Putron biiseissä on arkipäiväinen miljöö, joka luo erilaisia mielikuvia. Sen sijaan kun Putron soolobiiseistä tulee mieleen usein pienet maaseutukylät muutamine kauppoineen ja baareineen, Zen Cafén musiikki särökitaroineen tuo mieleen kaupunkilaiselämän – harmaita pakettitaloja siellä täällä hienoissa riveissä, päivän piristeenä keskiolut terassilla, ehkä illalla baariin – joka on itseasiassa melko erilainen miljöö verrattuna soolotuotantoon. Arkipäivän aiheita katsottuna hiukan katkerastakin näkökulmasta, ei kuitenkaan liiallisesti sormea osoittaen ja vihaten.
Miten sitten itse tutustuin artistiin?
Muistan lapsuudessa iskän tietokoneella pyörivän nimen Zen Café. Nimi jäi päähän, vaikken sillä nimellä osannutkaan mitään etsiä. Aamuisin, klassikkobiisi Todella kaunis sekä Piha ilman sadettajaa kuuluivat melko tiuhaan radiosta – en noteeranut niitä erityisesti, sitten kun itse ne kuuntelin omatoimisesti niin tunnistin biisit. Ensimmäinen biisi, jonka kuuntelin tietäen, että se on Zen Caféa, oli Mies Jonka Ympäriltä Tuolit Viedään. Törmäsin siihen jossain randomissa AMV:ssä, ja biisi jäi helposti päähän. Sitten löytyivät aiemmin mainitut aamarit, todikset ja pihikset. Kuuntelin bändiä melko pintapuolisesti, kunnes törmättyäni Putron soolobiiseihin rupesin tonkimaan Zen Cafén biisikasoja tarkemmin. Käsiin tarttui kyseisten hittien lisäksi hiukan tuntemattomiakin biisejä, kuten Harri ja Ua Ua. Putron soolotuotanto oli pitkään tuntematonta, mutta sitten satuin löytämään Huono sängyssä-kappaleen. Siitä lähti sitten pitkäaikainen kunnioitus, kun kuulin hiukan hittibiisimmät Olet puolisoni nyt sekä Tavalliset hautajaiset, sekä muutaman ei niin tunnetun tai radiossa soitetun, mutta kuitenkin arvostetun (esimerkiksi uskomattoman koskettavat Minä rakastan sinua ja Elämä on juhla)
Eli kannattaa siis kuunnella. Putron tyyli puree ainakin minuun, sanoitukset ovat paikoitellen hieman korneja mutta ne eivät häiritse juuri yhtään. Soolotuotannosta voisin mainita omaksi suosikikseni tässäkin blogissa paljon hehkuttamani Arktiseen limboon. Yksi sen vetoamiskeinoista on sen aihe – Putro kertoo hyvin ilkeästä kaamosmasennuksesta, joka varsinkin Suomessa tuntuu purevan ihmisiin lujaa. Zen Cafén tuotannosta onkin vaikea valita, mutta valitsen omaksi lempparikseni Tavallaan Jokainen On Surullinen, joka on jäänytkin häiviävän pienelle huomiolle. Sääli, se ansaitsisi paljon enemmän.